maanantai 21. joulukuuta 2015

Vessakoira

Meidän talossa on monta kivaa paikkaa. Kaksi ylitse muiden on alakerran WC sekä ruokapöydän päässä olevan syöttötuolin liepeillä. Jälkimmäiseen on hyvin yksinkertainen syy ja varmasti kuka tahansa koira sen ymmärtää. Se on tietenkin ihmispentu, joka harjoittelee ruuan mutustamista. Ja minulle tietenkin se tarkoittaa karkkisadetta - hedelmiä, vihanneksia ja jos oikein hyvä tuuri käy, niin lihaakin!

Toinen lempipaikkani on alakerran WC. Mamma sanoo, että vajaan neliön kokoiseen vessaan, jossa on myös pönttö, kaappi ja roskis, ei oikein meinaa hovawartti mahtua, mutta minusta siellä on juuri sopiva hoffinpennun mentävä aukko kaiken keskellä. Väittäisin, että minun on oikeastaan välttämätöntä käydä tuolla vessassa, koska jonkun on tarkistettava kaapin tilanne todennäköisen kotitontun varalta. Meillä asuva kotitonttu nimittäin sotkee laittamalla sinne tavaraa, vaikka teen kaikkeni pitääkseni hyllyt tyhjinä ja siisteinä. Sama tonttu luultavasti sotkee lattian säilyttämällä siellä vessaharjaa purkissa. Olen tämänkin pahan tavan yrittänyt tontulta kitkeä, toistaiseksi tuloksetta.

Kerran tuo mamma luuli, ettei minua muka tarvita vessassa. Se yritti käskeä ja siirtää minut pois vessasta noin kahdeksan kertaa. Sitten ovi meni kiinni mun eestä! Minä sanoin sille ovelle, et älä sinä käy mulle ja aloin nakertaa sitä ja sen kaveria karmia. En ehtinyt näyttää sillle kunnolla taivaanmerkkejä, kun mamma tuli pois vessasta ja minun piti siirtyä vahtimaan sen toimia toisaalle. Meillä on kyllä vessan oven kanssa kana kynimättä, sano mun sanoneen.

Huomasin muuten tänään, että tuolla vessassa on jotain, mitä en ole aiemmin huomannut. Sieltä tulee vettä. Sitä kapistusta, josta se vesi tulee, en vielä ole oppinut käyttämään, mutta jos joku toinen lotraa sillä - kastelee vaikka ihmistassujaan - niin siitä voi juoda samalla vettä. Olen jo niin iso, että yletän sinne.

Tässä hiljattain meillä siivottiin. Ensin se imuri, mikä lie, piti meteliä. Sen jälkeen tapahtui jotain mielenkiintoista. Ensinnäkin - ämpärillinen vettä, jossa on kuplia. Pakko oli yrittää maistaa. Monta kertaa, koska mamma ei antanut juoda siitä niin paljon kuin halusin. Sen jälkeen joku pitkävartinen moppiheebo alkoi heilua meillä. Siis heilui ja viuhui mamma varressa pitkin lattiaa. Tällaista ei voi suvaita! Yritin pelotella mokoman mopin pois meiltä, mutta se vain jatkoi viuhumistaan. Sit mamma lähti viemään ihmispentua johonkin ja minä tajusin hetkeni tulleen - pääsin kouluttamaan mokomaa moppia, joka esitti viatonta ja vain rentoutui ämpärissä. Nappasin varresta kiinni ja raahasin mokoman mopin eteiseen oppimaan käytöstapoja. Toivottavasti kertoo kavereilleenkin, ettei meillä voi viuhua ihan miten sattuu. Meillä on talossa suuri tapakouluttaja ja vahti.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Johan oli markkinat

Tänään kävimme kaupungilla. Varamamma on sitä mieltä, että mun pitää tottua hälinään muuallakin kuin kotona. Paikassa nimeltä Graniitin aukio oli saksalaiset (mitä lie tarkoittaakaan) joulumarkkinat, siellä oli paaaljon ihmisiä ja muutama pitkäpartainen, punaiseen pukeutunut ukkeli. Olin mamman sylissä ja ihmiset hymyilivät mulle.

Kävimme myös eläinkaupaksi kutsutussa paikassa. Siellä näin mm. käärmeitä, matoja ja leopardigekon. Sain uuden kaulapannan. Siinä on kulkunen. Lisäksi varaiskä osti mulle ikioman discovalon. Se kiinnitetään pantaan. Nyt mä en voi enää hiiviskellä pimeessä, kun nuo tietää, missä mä meen. Mä vilkun ja kilisen. Onhan se kyllä aika coolia.

Eläinkauppareissun jälkeen minua alkoi aika kovasti väsyttämään. Onneksi mukana oli rattaat pienintä ihmispentua varten. Siinä on alemmassa kerroksessa juuri hovawartin pennulle suunniteltu kori, jossa oli lämmikettäkin pohjalla. Sinne minä menin köllöttelemään ja tarkkailemaan tapahtumia. 


P.S. Pääsin muuten eläinkaupan Facebook-sivulle!

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Puistotiellä

Varaemo sitoi minut siihen naruun taas tänään. Se kutsuu sitä hihnaksi. Minä yritin vähän mammaa vetää perässä, mut ei se tullu, vaikka kiskoin. Se pysähty paikalleen möllöttämään. Ajattelin kokeilla samaa: kun se menee eteenpäin, minä istua kökötän paikallani. Varaemo huuteli "Herttahertahertaherttaaaaa!" ja mä ajattelin kokeilla kans huudella sille takasin. Kyllä me lopulta päästiin vähän eteenpäin.



Näin matkalla pari hassua kapistusta. Toisen päällä oli yksi ja toisen päällä kaksi ihmistä. Ne ajoivat ohitseni. Vähän niitä katselin, mutta annoin niiden jatkaa matkaansa.



Se varaemo heiluu sen kullanvärisen kapistuksen kanssa paljon ja mussuttaa, että koiranpentuja on vaikea kuvata, kun ne eivät pysy paikallaan. En ymmärrä, eikö ne muut koiranpennut sitten pysy. Minä olin juuri paikallani ainakin puoli sekuntia. Sitten en enää jaksanut, vaan ajattelin käydä roikkumaan  tuon mamman paidassa roikkuviin naruihin.






Ulkona oli mukavaa, mutta kyllä se voimille otti. En jaksanut reissun jälkeen raahata kuin yhden kengän olohuoneeseen.






tiistai 17. marraskuuta 2015

Tulin kotiin

Aloitan tarinani niistä tapahtumista, jotka tapahtuivat sen jälkeen, kun emäni kodissa Merikarvialla jouduin auton kyytiin ja auto lähti ajamaan ihan uuteen maailmaan.

Automatka oli jännittävä. Istuin matkalla itseään varaäidiksi kutsuneen ihmisen sylissä. Minulla oli kyllä ikävä omaa äitiäni ja vähän sen vuoksi matkalla ulvoinkin. Oikeastaan minua jännitti aika hurjasti ja pissakin pääsi vahingossa auton lattialle. Pysähdyimme kerran ja varaäiti laittoi minut johonkin liekaan ja se olikin erikoista. Yritin vuorotellen popsia narua ja vuorotellen varaäidin monoja, kun niissä oli niin muhkean näköiset karvareunukset, että niistä saa hyvin kiinni. Melkein koko loppumatkan oikeastaan kuuntelinkin ihmispennun ulvontaa, välillä yhdyin konserttiin mukaan. Lopulta saavuimme uuteen kotiini ja aloin ihmetellä paikkoja ja tutustua uuteen laumaani.

Seuraavana päivänä ajoimme taas autolla ja kohtasimme uusia ihmisiä ja ihmisenpentuja. Jouduin kököttämään myös sylissä, kun kävimme jossain kirppumarketissa. En kyllä nähnyt siellä yhtään kirppua. Tapaamistani uusista ihmisistä kolme ihmisenpentua tulivatkin mukaamme autoon ja ajoimme takaisin kotiin. Uudessa laumassani on siis kaksi isoa ihmistä ja neljä ihmispentua.

Täällä kodissani tapahtuu kaikenlaista jännää. Erityisesti varaäiti-ihminen käyttää ihania, villaisia sukkia, joita rakastan - en vaan pysty olemaan purematta niitä, erityisesti silloin, kun ne on jalassa ja niillä kävellään. Tossut ovat myös herkullisia ja erityisesti mitä pörröisemmät, sen paremmat. Housunlahkeetkin ovat ihania, tai ainakin niissä on mukava roikkua.

Ihmiset ovat levittäneet pentulaatikosta tutun tuoksuista paperia takan eteen ja olen pari kertaa käynyt sitä nuuhkimassa. Se haisee ihan pissalle. En voi ymmärtää, miksi he näin ovat tehneet. Minusta on kiva pissata matolle tai lattialle, jos kukaan noista ihmisistä ei ehdi kantaa minua pihalle (siellä ne sitten kiljuu "hyvää tyttöä"). Kaikista parasta lattialle pissaamisessa on se, kun joku ihminen tulee heilumaan siihen rievun kanssa. Riepuun on kiva tarrata kiinni ja sille voi murista ja siinä voi roikkua. 

Ja kun leikkiin innostun, niin sitten on taas mukava sinkoilla täällä joka paikkaan ja napsia kaikkea, mikä liikkuu tai ei liiku. Riekkumisen jälkeen alkaa usein väsyttää ja olen usein kuullut juuri ennen nukahtamistani sanat: "No, nyt se riiviö viimeinkin rauhottui."


maanantai 16. marraskuuta 2015

Wuff!

Tervetuloa lukemaan kuulumisiani! Olen Hertta - pieni, suloinen ja terävähampainen hoffipentu.